Otsikon kysymys voi olla innostunut johdanto pitkään monologiin omasta tutkimuksesta, asiallisen analyyttistä pohdintaa jatko-opintojen plussista ja miinuksista, tai toisinaan hieman epätoivoinen huokaus takkuavan tutkimusprojektin äärellä. Vaikka aloitin väitöstutkimukseni vasta viime syksynä, olen ehtinyt pohtia tätä kysymystä kaikilta näiltä kanteilta. Haluan jakaa muutamia näistä ajatuksista ja kertoa, miksi päätin lähteä tekemään jatko-opintoja ja minkälainen kokemus väitöskirjatutkimuksen tekeminen tähän mennessä on ollut.
Olin miettinyt väitöskirjan tekemistä monet kerrat opintojeni aikana, mutta se ei ollut mikään itsestään selvä päämäärä. Päätös lähteä tekemään jatko-opintoja vahvistui vasta, kun löysin sopivan tutkimusaiheen. Gradua kirjoittaessani huomasin roomalaisten herjausten olevan kiinnostavia ja totesin samalla tällaisen itsenäisen työskentelyn sopivan minulle. Saatoin kuvitella viettäväni tämän tutkimusaiheen äärellä muutaman vuoden. Sellaisesta rupeamastahan jatko-opinnoissa on kyse, kuin todella suurta gradua lähtisi kirjoittamaan.
 |
| Pompejissa syksyllä 2019 |
Vaikka kiinnostus omaan tutkimukseen oli päällimmäisenä mielessä, tiesin, että monia haasteita on myös edessä. Ensiksi oli laadittava uskottava ja toteutuskelpoinen tutkimussuunnitelma, jotta voisin edes hakea jatko-opiskelupaikkaa. Gradussani tutkin Pompejin seinäkirjoituksia ja mietin, mihin suuntaan tästä voisi jatkaa. Päätin laajentaa tutkimusta Martialiksen runoihin ja herjauksissa esiintyviin stereotypioihin. Noin puoli vuotta perehdyin lähteisiin ja tein erilaisia versioita tutkimussuunnitelmasta, ennen kuin lopulta hain jatko-opintoihin. Sain opiskelupaikan kevään 2020 haussa ja aloitin jatko-opinnot viime syksynä.
Toinen ja vielä isompi haaste on ollut rahoituksen saaminen, jotta tutkimusta ei tarvitsisi tehdä muiden töiden ohessa. Väitöskirjatutkimukseen on tarjolla täysipäiväistä rahoitusta säätiöiltä ja yliopistoilta. Hakijoita on kuitenkin paljon ja vain pieni osa onnistuu saamaan rahoitusta. Itse olen kuluneen vuoden aikana kirjoittanut toista kymmentä apurahahakemusta, joista suurin osa ei ole tärpännyt. Olen saanut pari pienempää rahoitusta, jotka ovat riittäneet muutamaksi kuukaudeksi. Tämän lisäksi olen tehnyt osa-aikaisia latinan opettajan töitä. Suuri ilon aihe oli se, kun sain Suomen Rooman-instituutista kokovuotisen Wihurin stipendin. Lähden siis ensi syyskuun alussa vuodeksi Roomaan tekemään tutkimustani. Hakemusten kirjoittaminen kuitenkin jatkuu edelleen, jotta rahoitusta löytyisi myös seuraaville vuosille.
Tutkijan arki on myös vaatinut opettelua. Perustutkintoa tehdessä oli selkeitä etappeja ja opintokokonaisuuksia, jotka rytmittivät opiskelua. Jatko-opinnoissa työskentely on paljon itsenäisempää, mikä edellyttää itsekuria ja tarkempaa oman arjen aikatauluttamista. Onneksi jatko-opinnoissakin sentään saa opiskella joitain kursseja. Ne ovat mukavaa vastapainoa omalle tutkimukselle. Olen opiskellut muun muassa tiedeviestintää, tutkijan taitoja, italiaa ja vanhoja käsialoja.
 |
| Teetä ja Martialis-tutkimusta |
Oma haasteensa on siinäkin, miten määritellä, mikä kaikki on tutkimuksen ja jatko-opintojen tekemistä. Lasketaanko tutkimukseksi vain aktiivinen aineistojen parissa työskentely kuten lukeminen ja kirjoittaminen? Vai onko myös se ajatusprosessi, jota usein tapahtuu vaikka ulkoillessa ja ruokaa laittaessa, osa tutkimuksen tekemistä? Entä aihetta sivuavat keskustelut ystävien tai kollegoiden kanssa? (Näitä on tällä hetkellä aivan liian vähän!) On monia asioita, jotka vievät tutkimusta eteenpäin, mutta joita on mahdoton mitata ja merkitä työkalenteriin.
Tämä monipuolisuus ja vapaus on toisaalta yksi tutkimustyön parhaita puolia. Saan itse päättää, luenko tänään jonkin kiinnostavan artikkelin vai kuuntelenko netistä Pompejia käsittelevän luennon. Joskus tosin on valittava myös se vähemmän kiinnostava kirja, vaikka kuinka tekisi mieli uppoutua Martialiksen runoihin.
On ollut hetkiä, jolloin olen miettinyt, miksi lähdinkään tekemään väitöskirjaa, kun oma tutkimus ei tahdo hahmottua, työ tuntuu loputtomalta, motivaatio on kadoksissa ja apurahahakemuksiin tulee jatkuvasti hylkäyksiä. Koronaepidemian keskellä työ usein tuntuu myös aika yksinäiseltä. Nämä hetket ovat onneksi olleet aika harvassa. Tukea löytyy monelta taholta, etenkin opiskelukavereilta, toisilta tutkijoilta ja omilta ohjaajilta. Sosiaalinen media ja etäyhteydet ovat myös auttaneet ja muodostuneet yllättävän tärkeiksi tukiverkoiksi.
Pääasiassa olen kuitenkin kokenut oman tutkimukseni mielekkäänä, ja pidän itseäni etuoikeutettuna, kun voin käyttää suurimman osan ajastani antiikinaikaisten hävyttömyyksien tutkimiseen. Kaiken kukkuraksi joku vielä haluaa maksaa minulle siitä hyvästä. Tämä toki tarkoittaa myös sitä, että tutkimukseltani odotetaan tuloksia. Onneksi valmista ei tarvitse tulla ihan heti, vaan aikaa on vielä muutama vuosi. Välillä, kun rima alkaa kohota liian korkealle, muistutan itseäni Martialiksen asenteesta omiin teoksiinsa:
Sunt bona, sunt quaedam mediocria, sunt mala plura quae legis hic: aliter non fit, Avite, liber.
Osa on hyvää, osa keskinkertaista ja paljon on huonoa siitä, mitä tästä kirjasta saat lukea. Muulla tavalla, Avitus, ei kirjaa synny. (Mart. 1,16; oma käännökseni)
Kaikkea ei tarvitse osata heti eikä kaiken ehkä tarvitse lopulta olla aivan täydellistä. Jatko-opinnot ovat tutkijan taitojen opettelua. Uuden oppiminen, itsensä haastaminen ja tutkimuksen kautta avautuvat uudet mahdollisuudet ovat tärkeimpiä syitä, miksi minä haluan tehdä väitöskirjaa.
Teksti on alun perin julkaistu Turun yliopiston klassillisten kielten ainejärjestön Palladionin Caligula-lehdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti